2: Haluaisiko neiti tulla lämmittelemään pummituliemme ääreen?

Eli kertomus matkasta Alaskan Anchorageen ja paikallisen hostellin hirveyksistä.

Puksutin muutamaa päivää ennen lähtöä VR:n hellässä huomassa Oulusta Helsinkiin, jossa majailin kaksoissiskoni Marikan luona ja jätin vielä hyvästit lopuille sukulaisille ja kavereille. Lähtö kohti Anchoragea tapahtui 9. tammikuuta, ja se oli kyllä valehtelematta yksi raskaimpia reissuja pitkiin aikoihin. Välilaskuineen matkantekoa kertyi yhteensä reilut 18 tuntia ja jokainen lentokoneessa ollut varmasti tietää, kuinka hermoja raastavia pitkät lentomatkat ovat. Toisaalta IcelandAirilla on onneksi turistiluokassakin paljon jalkatilaa ja Helsinki-Vantaalla mukava check-in neiti laittoi minut kaikilla lennoilla hätäuloskäynnin viereen, joten jalkatilaa oli vielä tuplasti sen verran. Islantilaisen kyydissä matkasin Helsingistä Keflavikiin (reilu 3 tuntia lentoaikaa), jossa oli ensimmäinen välilasku ja siitä Seattleen (lentoaika reilu 7 tuntia).

Oulussa laukkuuni yritti ujuttautua karvainen salamatkustaja.

Seattlessa olikin sitten edessä paljon puhuttu ja peloteltu Jenkkilän maahantulotarkastus. Kaikkien kauhutarinoiden jälkeen olin vähintäänkin hämmentynyt, kun tarkastukseen ei ollut lainkaan jonoa ja minua palveli leppoisa nuori mies, jonka mielestä oli lähinnä huvittavaa, että joku tulee Amerikkaan siksi, että haluaa mennä opiskelemaan journalismia ALASKAAN. Koko hommassa meni ehkä viitisen minuuttia ja heppu toivotteli vielä lopuksi onnea ja menestystä Alaskaan.

Seattlessa myös matkatavarat piti napata hihnalta ja viedä tullin läpi jatkolentoa varten. Turvatarkastuskin piti käydä uusiksi, joskin yllätyksekseni turvatarkastuksen väkikin oli kaikkea muuta kuin tylyä - herttainen täti muun muassa kehui paitaani. Seattlesta jatkoin Alaska Airlinesin lennolla Anchorageen. Olin kovasti yrittänyt välttää nukkumista lennoilla, koska olisin Anchoragessa perillä paikallista aikaa yhdentoista aikaan illalla ja halusin varmistaa, että nukkuisin varmasti kuin tukki perille päästyäni ja pääsisin mahdollisimman äkkiä paikalliseen rytmiin (Alaskassa aika on 11 tuntia Suomea jäljessä). Se ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitellusti, vaan vedin narkolepsiat heti saatuani perseeni lentokoneen penkkiin. Torkuin pätkissä suurimman osan Alaskan reilusta kolmetuntisesta lennosta.

Perillä Anchoragessa olo oli rähjäinen ja nuutunut, enkä kyennyt haaveilemaan muusta kuin pehmeästä sängystä ja kuumasta suihkusta. Alun perin suunnitelmani oli ollut nukkua yön yli lentokentällä, sillä check-in yliopiston asuntolaan aukesi vasta seuraavana aamuna. Lopulta joustin kuitenkin nuukuudestani sen verran, että varasin etukäteen 20 euron makuupaikan halvasta hostellista.

Se osoittautui kuitenkin virheeksi - nukuin koko yönä tuskin paria tuntia enempää. Puristaessani koko yön reppua sylissäni pummien keskellä, kirosin vain itseäni siitä, etten jäänyt lentokentälle. Opinpahan kantapään kautta, että täällä päin ei kannata valita majapaikkaa pelkän halvan hinnan perusteella. Hostellissa ei nimittäin niinkään ollut muita matkustajia eikä varsinkaan nuoria sellaisia (mikä on ironista, kun paikan nimi on Jason's International Youth Hostel), vaan se oli täynnä kodittomia laitapuolen kulkijoita, jotka olivat selvästi asuneet siellä pidemmän aikaa. Nettisivujen kuvat antoivat paikasta huomattavasti mairittelevamman käsityksen, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. En ole kovinkaan nirso majapaikkojen suhteen, mutta tämä murju oli todella likainen ja yksinkertaisesti pelottava - vain pummitulet puuttuivat. Majatalon pitäjä ja hänen israelilainen kaverinsa olivat kyllä symppiksiä, mutta hekin neuvoivat, että kannattaa pitää arvotavaroita silmällä, sillä vakituiset asukkaat saattavat herkästi varastaa passin tai lompakon. Kummaa, että tästä huolimatta tarjolla ei ollut mitään lukollista säilytyspaikkaa tavaroille. Majoituin neljän hengen huoneessa, jossa asui kolme muuta naista. Nimenomaan asui: muijat olivat selvästi asettuneet taloksi jo kauan aikaa sitten eikä tavaroilleni tahtonut olla edes tilaa huoneessa. Naiset ravasivat koko yön edestakaisin ja pitivät meteliä.  Huoneeseen menevän käytävän varrella nukkui kaksi keski-ikäistä nuhjuista miestä ja naapurihuoneessa oli lauma latinomiehiä, jotka huudattivat gangstaräppiä aamuviiteen asti. Naapurusto vaikutti myös levottomalta ja heräsin yöllä kahdesti siihen, että ulkoa kuului tappelun ääniä. Nähtyäni paikan yleisen siisteystason, yritin myös turhaan olla miettimättä millaiset otukset saattavat kipittää huoneen pimeydessä.

Se suihkukin jäi sitten haaveeksi - ensinnäkin siksi, että näin missä kunnossa suihkutila oli, toisekseen siksi, että en uskaltanut jättää tavaroitani vartioimatta ja kolmanneksi siksi, että mainitsemani keski-ikäiset pummit kämppäsivät suihkutilan edessä. Koko yön laskin vain tunteja siihen, että yliopiston asuntolan check-in aukeaisi ja saisin häipyä siitä läävästä. Ei ehkä paras mahdollinen aloitus Anchoragen vaihdolleni.

Kaikki ahdistukseni kuitenkin hälveni, kun astuin ulos pummilan ovista odottelemaan taksia ja näin upeat lumipeitteiset Chugach-vuoret, jotka ympäröivät kaupunkia. Ne ovat kerrassaan lumoavia ja olen haltioissani joka kerta, kun astun ovesta ulos.

Kännykkäkameralla ei kovin hyviä kuvia napsita, mutta katsokaa nyt noita vuoria! Meneillään on yksi Alaskan leudoimpia talvia, joten lunta on paljon vähemmän kuin koto-Suomessa.

Yliopiston asuntolaan päästessäni olin ihan yhtä rähjäinen kuin edellisenä iltanakin, mutta olin vain uskomattoman onnellinen, kun minut vietiin asuntooni. Se on yksinkertaisesti täydellinen! Ensimmäisenä tekonani oli pakko suunnata kauan kaipaamaani suihkuun.

Kirjoitan asuntolasta ja kämppiksistäni oman merkintänsä myöhemmin.