sunnuntai 25. tammikuuta 2015

4: "Wow, you're such a green person. Bet you recycle too, huh?"

Eli marina siitä, kuinka luonnonläheiset alaskalaiset eivät piittaa ympäristöstään.

Olen viettänyt Alaskassa vasta 16 päivää, mutta minusta tuntuu jo nyt, että jos se amerikkalaisista on kiinni, niin tämä planeetta on tuhoon tuomittu.

Luulisi, että tällaisten maisemien keskellä muistaisi tehdä pari pientä uhrausta ympäristön puolesta.
Taustoituksena tahdon huomauttaa, että olen aina pitänyt itseäni melko ympäristöystävällisenä ihmisenä. Olen kuitenkin mielestäni realistisesti vihreä ymmärrän, että esimerkiksi harvaan asutulla seudulla oma auto on usein ainoa järkevä kulkuväline, sillä julkista liikennettä ei yksinkertaisesti ole lainkaan tai se toimii huonosti (jos halusin esimerkiksi lapsena vierailla kaverini luona, joka asui 25 kilometrin päässä maaseudulla, niin sinne pääsi tasan kaksi kertaa päivässä koulubussilla ja illalla sieltä ei päässyt pois millään, joten kyllä ainakin paluumatka oli pakko taittaa autokyydissä). Omaa autoa minulla ei kuitenkaan ole ja mahdollisuuksien mukaan pyrin pyöräilemään tai kulkemaan bussilla. En syö muuta lihaa kuin kalaa, mutta en vastusta lihansyöntiä itsessään vaan nykyaikaisen tehotuotannon epäeettisyyttä ja ympäristövaikutuksia. Siksi minulla ei ole mitään metsästystä vastaan, koska esimerkiksi hirvikantaa on pakko harventaa ja hirvet saavat elää lajilleen ominaisessa ympäristössä. Jos hirviä ei ammuta, niin tapaturmaiset yhteenotot kuten hirvikolarit lisääntyvät väistämättä, mistä taas kärsii niin hirvi kuin ihminenkin. Olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni omakotitalossa, jossa meillä oli komposti ja paperit ja pahvit menivät saunanpesään tai takkaan, joten jätteiden lajittelu ja kierrätys on ollut luonnollinen osa arkeani lapsesta lähtien. Yleensä lähinnä hämmennyn, jos jonkun luota löytyy vain sekajäteroskis.

Tämän listauksen valossa voitte kuvitella järkytykseni, kun saavuin Yhdysvaltoihin. Tai no, tiesinhän minä kuulemani perusteella, että Jenkkilässä kaikkea kulutetaan enemmän ja yksityisautoilu on tärkeä osa amerikkalaista unelmaa. Yllätyksenä minulle tuli kuitenkin, kuinka vähän jopa alaskalaiset piittaavat ympäristövalinnoista arjessaan. Alaskalaiset elävät kuitenkin lähellä luontoa ja suurin osa tapaamistani ihmisistä lukee itsensä ulkoilmaihmiseksi, joka vaeltaa, telttailee, hiihtää, laskettelee, kalastaa tai metsästää. Kuten suomalaisetkin valitettavan hyvin tietävät, ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät konkreettisimpina pohjoisessa. Se on huomattu myös Alaskassa: paikalliset valittelevat, että meneillään on yksi Alaskan leudoimpia talvia, lunta ei ole tullut kunnolla moniin vuosiin, talvi alkaa aina vain myöhemmin ja talviurheilu ja turismi kärsii eli se sama virsi, jota Suomessakin ahkerasti veisataan.

Täällä luonto myös kirjaimellisesti tunkee ihmisten keskuuteen eikä sitä voi olla huomioimatta. Anchorage on Alaskan suurin kaupunki, jossa asuu yli 40 prosenttia osavaltion väestöstä ja asukkaita on koko kunnassa kaiken kaikkiaan noin 300 000. Helsinkiä pienempi, mutta Tamperetta isompi kylä kyseessä siis. Harvemmin edes pienissä kaupungeissa Suomessa silti törmätään keskustassa kulkeviin hirviin tai karhuihin, mutta täällä se ei ole mitenkään tavatonta. Anchoragen läheisyydessä voi talvisin majailla jopa tuhat hirveä ja ne tulevat mielellään kaupunkiin, sillä ravintoa löytyy eikä tarvitse rasittaa itseään rämpimällä umpihangessa. Professorini selitti, että hirviä nähdään säännöllisesti myös kampusalueella ja asuntoloiden lähistöllä. Anchoragelaisille opetetaan jo koulussa, miten täytyy toimia, kun urbaanihirvi tallustelee vastaan (mikä kuulosti omaan korvaan todella oudolta, sillä harvoimpa hirvet Suomessa ihmisten lähelle tulevat suomalaiset hirvet taitavat olla ujompia, kuin amerikkalaiset serkkunsa).

Luulisi, että luonnon läheisyys muistuttaisi ihmisiä sen tärkeydestä. Toisin kuitenkin on. Ensinnäkin kierrättäminen ja jätteiden lajittelu on täällä ihan absurdi ajatus. Kämppikseni eivät kierrätä ja kaikki menee samaan roskikseen muovipulloista biojätteeseen. Jokaisen asuntolan ulkopuolella on roskis, mutta kierrättäminen on tehty vaikeaksi. Ainoa kierrätyspiste löytyy commonsista (en oikein keksinyt sille mitään järkevää suomalaista nimeä. Se on asuntoloiden päärakennus, josta löytyy asuntolatoimisto, kioski ja tietokonesali). Kierrätyspiste on säälittävän pieni (sinne mahtuisi kerralla ehkä yhden Mac-talon asukkaiden kierrätysjätteet) ja sijaitsee sisätiloissa, joten commonsin ollessa suljettuna sinne ei ole mitään asiaa. Olen siis joutunut pitkin hampain suostumaan täkäläiseen epäekologiseen jätesysteemiin, sillä kämppikseni eivät jätteiden lajitteluun taivu, mutta pullot ja tölkit olen kiikuttanut kierrätykseen (ne täyttävät muutenkin roskikset hetkessä!).

Kaupungin busseissa koin pienen kulttuurishokin, kun en löytänyt stop-nappuloita mistään. Silti paikalliset saivat jollain tapaa piipattua kuskille, että seuraavalla pysäkillä pitäisi jäädä. Vasta toisella bussiajelullani tajusin, että nuo langat seinällä ovatkin kaapeleita, joita nykäisemällä saa välitettyä stop-viestin. Mistä tuollainen muka pitäisi tajuta, kun missään ei lue mitään :--D
Yliopiston asuntoloissa sähkö ja vesi kuuluvat tosiaan hintaan, mutta silti sitä kuvittelisi, että on itsestään selvää sammuttaa valot yöksi tai sulkea telkkari, kun lähtee kotoa. Vielä mitä kämppikseni pitävät yhteisissä tiloissa, vessassa ja käytävässä valot päällä 24/7 ja telkkari pauhaa itsekseen riippumatta siitä onko ketään kotona tai ovatko kaikki nukkumassa. Yritin aluksi sammutella valoja, mutta sitä mukaa kun sammutan niitä, tuntuu Lumikko kulkevan perässäni napsauttelemassa niitä takaisin päälle ("it's so dark in here!"). Omakotitalossa asuneena sitä on myös tottunut siihen, että suihkuun ei voi jäädä asumaan, että lämmintä vettä riittäisi muillekin. Täällä kämppikseni sen sijaan ottavat oikeasti tunnin suihkuja ja eipä sitä suihkua tietenkään kannata sulkea siksi aikaa, kun esimerkiksi harjaa hampaita.

Myöskään yrityksillä ei tunnu olevan mitään intressejä vähentää turhaa kulutusta. Amerikassa kaikki on todellakin isoa: melkein kaikki ruoka myydään hillittömän kokoisissa paketeissa. Perheille tämä voi olla ihan hyväkin asia eikä tarvitse ostaa pieniä yksittäispakattuja tuotteita, mutta pienten pakkausten puuttuminen johtaa väistämättä siihen, että jos shoppailee yhdelle hengelle, päätyy ruokaa valtavasti roskiin. En ole ainakaan vielä onnistunut löytämään esimerkiksi maitopurkkia, jota saisi pienemmässä koossa kuin puoligallonaa (noin 1,9 litraa) tai gallonan paketissa (gallona on noin 3,78 litraa!). Suomessa tuntuu, että se tavallinen litran törppökin on välillä hankalaa saada yksin juotua ennen parasta ennen -päiväystä. Kyllä nelihenkinen perhe saa varmasti gallonan maitoa lipitetettyä ennen kuin se menee vanhaksi, mutta yksinasujat ovatkin sitten ihan eri juttu.

Supermarketeissa myyjät pakkaavat ostokset itse suoraan muovipusseihin, joista ei tarvitse maksaa ja omien kassien käyttö ei tule kysymykseen. Ainakin Walmartissa ostokset myös pakataan hirveän moneen pussukkaan yleensä ruokaostokset, jotka Suomessa menisivät kahteen tai kolmeen kassiin, ängetään täällä kuuteen. Joudun yleensä järjestelemään ostokset uudestaan kassan jälkeen, sillä kuuden ruokakassin kantaminen bussissa tai kävellen on ihan mahdotonta. Kirppistoimintaa täällä ei juuri harrasteta (tosin jenkkien Tori.fi eli Craigslist on onneksi voimissaan) ja suurin osa tavarasta, jota ei itse enää tarvita, menee roskiin. Samaten kaikki pitää ostaa uutena (tässä tosin yliopiston kurssikirjat näyttävät olevan poikkeus, joita voi ostaa käytettynä tai vuokrata - mutta ei tietenkään lainata kirjastosta, kuten Suomessa).

Eipä löytynyt oikein kattavaa autokuvaa kamerasta, mutta tässä on pari lava-autoa Sewardissa.
Ja tietysti, melkein kaikilla on täällä oma auto. Mikä on ihan ymmärrettävää, sillä etäisyydet ovat pitkiä ja bussit kulkevat jopa Oulussa asuneen mielestä huonosti (en olisi ikinä uskonut kaipaavani Koskilinjoja). Jos vuoro menee ohi, niin seuraavaa bussia joutuu yleensä odottamaan puolesta tunnista tuntiin. Onneksi opiskelijakortilla bussit ovat sentään ilmaisia. Suurin osa autoista on kuitenkin järjettömän kokoisia lava-autoja tai maastureita. Erämaassa maasturi on varmasti kätevä, mutta näillä bensasyöpöillä taitetaan kaikenlaiset matkat 500 metristä ylöspäin ihan kaupunkioloissakin. Ei jotenkin enää yhtään ihmetytä, miksi amerikkalaiset saavat niin vähän hyötyliikuntaa. Yleensä autolla kilsan matkaan menee myös enemmän aikaa, sillä parkkipaikkoja on niukassa, ne ovat yleensä maksullisia ja väärin parkkeeratut autot hinataan tosi ripeästi pois (Lumikon mukaan maksaa kuulemma 300-400 dollaria lunastaa se takaisin!). Bensa on suomalaisen silmissä halpaa (joskin hieman kalliimpaa kuin Yhdysvalloissa yleisesti), mikä lisää entisestään paikallisten autoiluhaluja. Yhdellä asemalla Anchoragessa bensa maksoi 2,43 dollaria gallonalta (noin 3,78 litraa) eli noin 0,64 dollaria litralta. Eli euroissa hinta on noin 0,57 litralta! Viimeksi kun tankkasin Torniossa, niin 95E maksoi yli 1,50 euroa litralta. Auton pitäminen on muutoinkin paljon halvempaa.

Toisena Alaskapäivänäni päätin yhdistää kolme asiaa: tutustua ympäristööni, käydä kaupassa ja saada vähän liikuntaa. Siispä kävelin 4 kilometrin päähän Walmarttiin ja takaisin (myönnettäköön, että ostosten raahaaminen takaisin kävi kyllä raskaaksi). Kämppikseni ja kaverini suhtautuivat tähän kuin olisin vähintäänkin kävellyt kuuhun. "What, you walked?! You could have used my truck!".

Täällä ei myöskään tarvitse vahingossakaan kävellä edes kouluun. Kampuksella kiertää ilmaisia Seawolf Shuttle-minibusseja, jotka kuljettavat opiskelijoita asuntoloilta eri rakennuksiin. Vaikka aluksi näille vähän naureskelinkin, niin myönnän, että tämä on tosi kätevää, sillä luentojen välissä ehtii käydä asuntolalla syömässä ja aamu-uninen saa nukkua pidempään. Välillä kävelen silti ihan vain liikunnan vuoksi. Yleensä shuttlet ovat pienempiä kuin tämä yksilö, ilmeisesti kampuksen itäosaan vain kulkee enemmän porukkaa?
Paikalliset eivät tunnu näkevän yksityisautoilussaan mitään muutettavaa ja kämppisteni mielestä olen vihrein ihminen, jonka he ovat ikinä tavanneet. Heidän mielestään Euroopan ja Suomen kierrätysdirektiivit ja lait ja yksityisautoilun vähentäminen ovat viherkommunistien keksimää kiusaa. En ole kuitenkaan ainoa pohjoismaalainen, jota paikallisten ympäristöstä piittaamattomuus ahdistaa. Tutustuin tällä viikolla sattumalta bussipysäkillä ruotsalaiseen vaihto-oppilaaseen, joka on täällä urheilustipendillä ja kuuluu UAA:n hiihtojoukkueeseen. Hän oli minun laillani pöyristynyt täkäläisten kulutustavoista ja erityisesti yksityisautoilusta:
"I just feel like screaming at people that in Sweden we have this thing called ENVIROMENT...".

tiistai 20. tammikuuta 2015

3: "Te suomalaiset ootte niin... valkoisia."

Eli kertomus yliopiston asuntolasta ja kämppiksistäni.

Jenkkiyliopistotyyliin University of Alaska Anchoragessakin asuntolat sijaitsevat yliopiston kampuksella. Asuntolat ovat todella kalliita, mutta myös Anchoragen yleinen vuokrataso on uskomattoman korkea (jälkikäteen ajateltuna ei mikään ihme, että se hostelli oli täynnä kodittomia...). Vaihtarille asuntolapaikka oli siis ylivoimaisesti helpoin vaihtoehto, sillä vuokra-asunnon etsiminen Suomesta käsin olisi ollut työlästä ja monet vuokranantajat luonnollisesti suosivat vuokralaisia, jotka ovat paikalla kauemmin kuin 5 kuukautta. Oman asunnon vuokraaminen olisi myös vaatinut sähkö-, vesi- ja nettisopimusten tekemistä - yliopistolla ne kuuluvat hintaan, kuten myös huonekalut. Kaupungin kulkuyhteydet on myös suunniteltu lähinnä yksityisautoilua silmällä pitäen, joten koulunkäynti kauempaa olisi voinut olla aika hankalaa ilman omaa autoa. Tuumin, että muiden opiskelijoiden kanssa asumisen kautta olisi myös helpompaa päästä sisälle täkäläiseen kulttuuriin.

UAA:lla on kolme erilaista asuntolaa: Hall-tyyliset asuntolat ovat niitä perinteisiä elokuvista tuttuja college-asuntoloita, joissa ei ole ruoanlaittomahdollisuutta ja huone jaetaan toisen opiskelijan kanssa. Vaikka Hall-asuntolat ovat ehdottomasti halvimpia, niin keittiön puuttuminen tulee yllättävän kalliiksi. Hall-asuntoloissa asuvien on pakko hankkia koulun Meal Plan, jolla saa ruokailla yliopiston ravintoloissa. Halvin 75 aterian ja 800 vapaasti käytettävän dining dollarin (niitä voi käyttää esim. koulun kahviloissa ja kaupoissa) Meal Planikin maksaa 1825 dollaria - yhden kouluaterian hinnaksi tulee siis noin 13 dollaria! Hall-asuntolaan joutuminen olikin pahin painajaiseni: olisi todella rasittavaa olla jonkun kanssa 24/7 samassa tilassa ja koulun ruokien syöminen ei pidemmän päälle olisi taloudellista eikä välttämättä kovin terveellistäkään (pizzat, hampurilaiset sun muut ovat täällä tuttu näky ruokaloissa).

Toinen asumisvaihtoehto oli niin kutsuttu MAC-asuntola (Main Apartment Complex). Macit ovat kolmikerroksisia taloja, joiden jokaisessa kerroksessa on yksi soluasunto. Osassa Maceista makuuhuone pitää jakaa toisen kanssa (hieman halvempi vaihtoehto) ja osassa on kaikille omat huoneet (tämä vaihtoehto maksoi lukukaudelta noin 200 dollaria enemmän). Macit on tarkoitettu ainoastaan yli 21-vuotiaille opiskelijoille ja niissä on oma keittiö. Kolmas (ja kallein) vaihtoehto oli hulppea Templewood-asuntola, jotka ovat yksittäisiä taloja, jotka on tarkoitettu 4-6 hengen käyttöön. Niistä löytyy niin oma pesutupa, takka kuin autotallikin.

MAC-asuntoja ulkoapäin.

Kun lähetin UAA:lle asuntolahakemuksen marraskuussa, toivoin paikkaa Mac-asuntolasta omalla makuuhuoneella. Asuntolapaikkani varmistui heti, kun yliopisto sai shekkini takuuvuokrasta, mutta sain odotella joulukuun loppuun asti tietoa siitä, millaiseen asuntolaan pääsisin - tai joutuisin. Apartment-tyyliset asuntolat ovat kysyttyjä eikä pääsyä ykkösvaihtoehtoon voida taata. Syyslukukaudella asuntoihin muuttaneet ovat tietysti etusijalla ja saavat halutessaan jatkaa samassa asunnossa asumista. Kevätlukukaudella aloittavat joutuvat siis vain toivomaan, että joku muuttaisi pois ja mieluinen paikka vapautuisi.

Siksi hihkuinkin onnesta, kun lopulta sain tietää saaneeni toivomani paikan Mac-asuntolasta. Sain myös tietää kämppisteni nimet ja yhteystiedot etukäteen, joten olin heihin yhteydessä ennen saapumistani. Jaan kakkoskerroksessa sijaitsevan asuntoni kolmen amerikkalaisen tytön kanssa ja meillä on kaikilla omat makuuhuoneet. On mahtavaa, että täällä vaihtarit laitetaan paikallisten sekaan eikä eristetä omiin asuntoihinsa kuten - krhmm - Oulussa usein on tapana. Kämppikseni eivät olleet kotona, kun saavuin asuntolaan, joten sain rauhassa asettua taloksi. Asunnossa on iso kylppäri, keittiö, olohuone, varasto ja tosiaan neljä makuuhuonetta. Jet lagin ja vähien yöunien vuoksi en kamojen purkamisen lisäksi jaksanut tehdä juuri muuta, kuin kierrellä kampuksella (joka on muuten valtava).

Käytävä olohuoneeseen ja keittiöön. Ja takaovi.
Olohuone. Meillä on yhä joulukuusi, sillä Lumikon mielestä täällä näyttää tyhjältä ilman sitä.
Keittiö.
Huoneeni asuntolassa. Kokolattiamatto kuuluu tietysti asiaan, koska Murica. Onneksi täällä ei sentään kävellä kengät jalassa sisällä.
Huoneiden ja asunnon lukko toimii niin sanotulla WolfCardilla eli yliopiston opiskelijakortilla.
Olin surkeudekseni todennut, että Suomesta ostamani amerikkalainen adapteri oli liian ahdas läppärini virtajohdolle, joten tuntui vähän orvolta, kun en voinut käyttää konettani. En myöskään tiennyt salasanaa koulun langattomaan nettiin (olin niin sekaisin ja väsynyt check-inissä, että unohdin kysyä sitä), joten en päässyt nettiin edes puhelimellani. Yliopiston kirjaston koneelta sain onneksi lähetettyä viestiä Suomeen päin, että olen hengissä ja perillä.


Vasemmalla on Suomesta ostamani adapteri, johon läppärin pistokkeeni oli liian läski - kaikki muut laitteet mahtuivat kyllä siihen sovinnolla. Atte tosin huomautti jälkeenpäin, että olisin voinut vain leikata puukolla nuo ylimääräiset esteet pois edestä. Oikealla on adapteri, jonka ostin täältä ja johon läppärin pistokekin mahtuu.


Illalla tapasin ensimmäisen kämppikseni. Päätin matkia toveriani Ainoa ja keksiä blogissa kuvaamilleni ihmisille pöhköjä lempinimiä. Kutsuttakoon ensimmäistä kämppistäni siis Lumikoksi. Lumikko on samanikäinen kuin mie ja syntyjään alaskalainen, joskin kotoisin pienemmästä kaupungista. Lumikko on puoliksi natiivi alaskalainen: hänen isänsä on jupikki ja äitinsä Arizonan intiaani (en tiedä tarkemmin oikeaa heimonimitystä). Olen jatkuvasti yllättynyt siitä, kuinka ystävällisiä kaikki täällä ovat - tultiin alusta lähtien tosi hyvin juttuun Lumikon kanssa ja hän oli heti auttamassa, jos jokin asia askarrutti minua (ja niitä oli paljon - aina jenkkiuunin käytöstä koulun opiskelijaportaalin käyttöön).

Juteltuani tuntikaupalla Lumikon kanssa pizzan äärellä, kaatoi jet lag minut sänkyyn jo kymmenen aikaan illalla. Kuulin unen läpi, että toinen kämppikseni saapui asuntolaan yöllä. Tapasin hänet aamulla - kutsuttakoon häntä vaikkapa Pesukarhuksi. Pesukarhu on latino (joskin niin monennen sukupolven, ettei hän puhu espanjaa ja minun silmiini hän näyttää lähinnä valkoiselta, mutta ihmiset suhtautuvat täällä alkuperäänsä suurella ylpeydellä) ja kotoisin Los Angelesista. Ylipäänsä suurin osa tapaamistani amerikkalaisista on kotoisin muualta Yhdysvalloista kuin Alaskasta, koska lukukausimaksut ovat täällä usein halvempia. Pesukarhu on minua vuoden vanhempi ja meillä on tosi samanlaisia kiinnostuksen kohteita, kuten video- ja roolipelit. Pesukarhu kysyi saman tien, haluaisinko tulla illalla hänen kanssaan alakerrassa asuvien jätkien luokse pelaamaan lautapelejä, katsomaan leffaa ja juomaan kaljaa. Lienee sanomattakin selvää, että vastasin myöntävästi.

Pidän todella Lumikosta ja Pesukarhusta, enkä voi käsittää, kuinka hyvä tuuri minulla kävi kämppisten suhteen. Kolmas kämppikseni taas ei tunnu olevan ikinä kotosalla, vaan hän kämppää poikaystävänsä tykönä (mikäs siinä, mutta vaikuttaa kyllä vähän tuhlaukselta maksaa yli 500 euroa vuokraa kuukaudessa kämpästä, jossa ei käy koskaan). Olen tavannut hänet vain ohimennen ja hän on tainnut yöpyä täällä yhtenä yönä (tätä kirjoittaessani olen siis asunut täällä 10 päivää).

Yleensä vaihtoon lähtijöitä pelotellaan siitä, että vaihtari saattaa herkästi tutustua vain toisiin vaihtareihin eikä paikallisiin. Minulla tämä tuntuu menevän vähän toisin päin - en tunne lainkaan muita vaihtareita (näin heitä vain ohimennen ilmoittautuessani UAA:n International Officeen) ja olen tutustunut ainoastaan amerikkalaisiin. Etukäteen olin toivonut tapaavani muita vaihtareita, sillä ajattelin, että heitä varmaankin huvittaisi matkustella kanssani Alaskassa. Ilokseni Lumikkoa lukuunottamatta kaikki jenkit ovat kuitenkin kotoisin muualta kuin Alaskasta, joten heille kaikki paikat ovat yhtä uusia kuin minullekin ja he tekevät mielellään reissuja Anchoragen ulkopuolelle.

maanantai 19. tammikuuta 2015

2: Haluaisiko neiti tulla lämmittelemään pummituliemme ääreen?

Eli kertomus matkasta Alaskan Anchorageen ja paikallisen hostellin hirveyksistä.

Puksutin muutamaa päivää ennen lähtöä VR:n hellässä huomassa Oulusta Helsinkiin, jossa majailin kaksoissiskoni Marikan luona ja jätin vielä hyvästit lopuille sukulaisille ja kavereille. Lähtö kohti Anchoragea tapahtui 9. tammikuuta, ja se oli kyllä valehtelematta yksi raskaimpia reissuja pitkiin aikoihin. Välilaskuineen matkantekoa kertyi yhteensä reilut 18 tuntia ja jokainen lentokoneessa ollut varmasti tietää, kuinka hermoja raastavia pitkät lentomatkat ovat. Toisaalta IcelandAirilla on onneksi turistiluokassakin paljon jalkatilaa ja Helsinki-Vantaalla mukava check-in neiti laittoi minut kaikilla lennoilla hätäuloskäynnin viereen, joten jalkatilaa oli vielä tuplasti sen verran. Islantilaisen kyydissä matkasin Helsingistä Keflavikiin (reilu 3 tuntia lentoaikaa), jossa oli ensimmäinen välilasku ja siitä Seattleen (lentoaika reilu 7 tuntia).


Oulussa laukkuuni yritti ujuttautua karvainen salamatkustaja.

Seattlessa olikin sitten edessä paljon puhuttu ja peloteltu Jenkkilän maahantulotarkastus. Kaikkien kauhutarinoiden jälkeen olin vähintäänkin hämmentynyt, kun tarkastukseen ei ollut lainkaan jonoa ja minua palveli leppoisa nuori mies, jonka mielestä oli lähinnä huvittavaa, että joku tulee Amerikkaan siksi, että haluaa mennä opiskelemaan journalismia ALASKAAN. Koko hommassa meni ehkä viitisen minuuttia ja heppu toivotteli vielä lopuksi onnea ja menestystä Alaskaan.

Seattlessa myös matkatavarat piti napata hihnalta ja viedä tullin läpi jatkolentoa varten. Turvatarkastuskin piti käydä uusiksi, joskin yllätyksekseni turvatarkastuksen väkikin oli kaikkea muuta kuin tylyä - herttainen täti muun muassa kehui paitaani. Seattlesta jatkoin Alaska Airlinesin lennolla Anchorageen. Olin kovasti yrittänyt välttää nukkumista lennoilla, koska olisin Anchoragessa perillä paikallista aikaa yhdentoista aikaan illalla ja halusin varmistaa, että nukkuisin varmasti kuin tukki perille päästyäni ja pääsisin mahdollisimman äkkiä paikalliseen rytmiin (Alaskassa aika on 11 tuntia Suomea jäljessä). Se ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitellusti, vaan vedin narkolepsiat heti saatuani perseeni lentokoneen penkkiin. Torkuin pätkissä suurimman osan Alaskan reilusta kolmetuntisesta lennosta.

Perillä Anchoragessa olo oli rähjäinen ja nuutunut, enkä kyennyt haaveilemaan muusta kuin pehmeästä sängystä ja kuumasta suihkusta. Alun perin suunnitelmani oli ollut nukkua yön yli lentokentällä, sillä check-in yliopiston asuntolaan aukesi vasta seuraavana aamuna. Lopulta joustin kuitenkin nuukuudestani sen verran, että varasin etukäteen 20 euron makuupaikan halvasta hostellista.

Se osoittautui kuitenkin virheeksi - nukuin koko yönä tuskin paria tuntia enempää. Puristaessani koko yön reppua sylissäni pummien keskellä, kirosin vain itseäni siitä, etten jäänyt lentokentälle. Opinpahan kantapään kautta, että täällä päin ei kannata valita majapaikkaa pelkän halvan hinnan perusteella. Hostellissa ei nimittäin niinkään ollut muita matkustajia eikä varsinkaan nuoria sellaisia (mikä on ironista, kun paikan nimi on Jason's International Youth Hostel), vaan se oli täynnä kodittomia laitapuolen kulkijoita, jotka olivat selvästi asuneet siellä pidemmän aikaa. Nettisivujen kuvat antoivat paikasta huomattavasti mairittelevamman käsityksen, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. En ole kovinkaan nirso majapaikkojen suhteen, mutta tämä murju oli todella likainen ja yksinkertaisesti pelottava - vain pummitulet puuttuivat. Majatalon pitäjä ja hänen israelilainen kaverinsa olivat kyllä symppiksiä, mutta hekin neuvoivat, että kannattaa pitää arvotavaroita silmällä, sillä vakituiset asukkaat saattavat herkästi varastaa passin tai lompakon. Kummaa, että tästä huolimatta tarjolla ei ollut mitään lukollista säilytyspaikkaa tavaroille. Majoituin neljän hengen huoneessa, jossa asui kolme muuta naista. Nimenomaan asui: muijat olivat selvästi asettuneet taloksi jo kauan aikaa sitten eikä tavaroilleni tahtonut olla edes tilaa huoneessa. Naiset ravasivat koko yön edestakaisin ja pitivät meteliä.  Huoneeseen menevän käytävän varrella nukkui kaksi keski-ikäistä nuhjuista miestä ja naapurihuoneessa oli lauma latinomiehiä, jotka huudattivat gangstaräppiä aamuviiteen asti. Naapurusto vaikutti myös levottomalta ja heräsin yöllä kahdesti siihen, että ulkoa kuului tappelun ääniä. Nähtyäni paikan yleisen siisteystason, yritin myös turhaan olla miettimättä millaiset otukset saattavat kipittää huoneen pimeydessä.

Se suihkukin jäi sitten haaveeksi - ensinnäkin siksi, että näin missä kunnossa suihkutila oli, toisekseen siksi, että en uskaltanut jättää tavaroitani vartioimatta ja kolmanneksi siksi, että mainitsemani keski-ikäiset pummit kämppäsivät suihkutilan edessä. Koko yön laskin vain tunteja siihen, että yliopiston asuntolan check-in aukeaisi ja saisin häipyä siitä läävästä. Ei ehkä paras mahdollinen aloitus Anchoragen vaihdolleni.

Kaikki ahdistukseni kuitenkin hälveni, kun astuin ulos pummilan ovista odottelemaan taksia ja näin upeat lumipeitteiset Chugach-vuoret, jotka ympäröivät kaupunkia. Ne ovat kerrassaan lumoavia ja olen haltioissani joka kerta, kun astun ovesta ulos.

Kännykkäkameralla ei kovin hyviä kuvia napsita, mutta katsokaa nyt noita vuoria! Meneillään on yksi Alaskan leudoimpia talvia, joten lunta on paljon vähemmän kuin koto-Suomessa.

Yliopiston asuntolaan päästessäni olin ihan yhtä rähjäinen kuin edellisenä iltanakin, mutta olin vain uskomattoman onnellinen, kun minut vietiin asuntooni. Se on yksinkertaisesti täydellinen! Ensimmäisenä tekonani oli pakko suunnata kauan kaipaamaani suihkuun.

Kirjoitan asuntolasta ja kämppiksistäni oman merkintänsä myöhemmin.

1: Lyhyt esittely

Suurimmalti osin tätä blogia luultavasti lukevat kaverini ja sukulaiseni, mutta siltä varalta, että tänne eksyy joku muukin, niin lyhyt esittely lienee paikallaan.

Olen Annika-nimellä kulkeva 24-vuotias opiskelija. Kotini on Torniossa Meri-Lapissa, mutta viimeiset kaksi vuotta olen asunut Oulussa, jossa opiskelen viestintää ja journalismia OAMK:ssa. Tiesin jo opintojen alussa, että tahdon lähteä vaihto-oppilaaksi, mutta mielessäni pyörivät lähinnä Euroopan maat. Olen lapsesta lähtien unelmoinut vielä jonain päivänä käyväni Alaskassa, joten eurooppalaiset kohteet saivat pian väistyä, kun sain tietää mahdollisuudesta hakea Alaskaan vaihtoon North2north-ohjelman kautta. North2north-ohjelma mahdollistaa siis pohjoisten alueiden (Pohjoismaat, Venäjä, Kanada ja Alaska) opiskelijoille vaihtojakson toisessa pohjoisessa jäsenyliopistossa. Pitkältä tuntuneen useamman kuukauden odottelun jälkeen sain tietää saaneeni vaihtopaikan ja lukukausimaksuvapautuksen kevätlukukaudelle 2015 University of Alaska Anchoragesta, joka oli ensimmäinen toiveeni. Päätös tuli huhtikuussa 2014 ja lähtö Alaskaan oli siis tammikuussa 2015. Olin todella innoissani, mutta jotenkin koko juttu tuntui vain unelta varsinaiseen lähtöön asti. Vaikka olen ollut tätä kirjoittaessani jo 10 päivää Alaskassa, välillä kaikki tuntuu yhä kovin epätodelliselta.

Merkinnät tulevat mitä todennäköisimmin olemaan suunnittelematonta tajunnanvirtaa arjestani ja totuttelusta uuteen kulttuuriin. Minulla on myös paha tapa jaaritella. Kuviakin ängen varmasti sekaan.

Pidemmittä puheitta: tervetuloa ja teitä on varoitettu.